Kun kaikki muuttuu silmänräpäyksessä

Tällä viikolla Suomea on järkyttänyt kuudesluokkalaisen lapsen kammottava teko, jossa menehtyi yksi saman luokan oppilas ja kaksi loukkaantui vakavasti. Syvimmät osanotot läheisille ja osallisille.

Lapsen kuolema on monelle pahin, mitä voi kuvitella tapahtuvaksi ja kun se tapahtuu väkivallan myötä, yllättäen, siitä on hankala selvitä. Yhteiskunnallisesti tämäkin tapaus vaikuttaa moneen. Koulujen turvallisuus on puhuttanut ennenkin. Oma lapseni kuvasi turvattomuuden tunnetta siten, että jos opettajatkaan (eli aikuiset) eivät voi estää tällaista, mikä sitten voi. Kyynistyminen liittyy toivottomuuteen ja luottamuksen puutteeseen. Monien puhuessa tulevaisuudesta tai yhteiskunnallisista muutoksista äänensävyissä ja sanoissakin epäillään hyvän mahdollisuuksia.

Koulukiusaamiseen ja lasten ja nuorten väkivaltaan on yritetty puuttua pitkään, silti tilastot kertovat väkivallan raaistuneen ja kiusaamisen yhä jatkuvan. Helsingin Sanomissa (sähköinen lehti 4.4.24, https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000010334948.html ) oli juttu aiheesta, missä nostettiin esiin se, ettei kouluissa tapahtuvaa väkivaltaa ole suoraan tilastoitu, ei siis tiedetä, mitä ja kuinka paljon sitä tapahtuu. Jos emme tiedä, pystymmekö puuttumaan siihen oikeilla keinoilla?

Lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen sanoi samassa lehtijutussa, että selvitykset eivät riitä, vaan tarvitaan tekoja. Pelkkä tieto (selvitykset) eivät siis muuta mitään, vaan niiden pohjalta on tehtävä toimia. Toimittava toisin kuin ennen, jos halutaan eri lopputulokset. Yhteiskunnallisella tasolla tekoja voi olla vaikea ja hidaskin toteuttaa, mutta jollakin tavalla on kyse myös siitä, millaisessa yhteisössä haluamme elää. Ohitammeko toisemme ja kavahdamme, kun joku tarvitsee apua tai tulee juttelemaan vai onko meillä hetki kohdata. Lasten ja nuorten pahoinvoinnin edessä moni aikuinen on kädetön ja sekin on ok. Mutta aikuisilla on keinot kysyä, pyytää apua, selvittää, miten voisi auttaa. Yhdessä näistä tilanteista pääsee edes jotenkin eteenpäin. Mutta onko meillä aikaa kysyä, kun ei ole aikaa kysyä itseltäänkään, miten voi?

Meillä ei ole varaa yhteenkään lapsen menetykseen siksi, että tahti on liian kova. Viertolan koulun tragedia toivottavasti sysää yhteiskunnassa yhden pykälän muutoksessa eteenpäin, vaikka se ei auta estämään näiden osallisena olleiden kohtaloa. Hyvin monen elämä on muuttunut lopullisesti.