Mistä tunnistaa muutostarpeen?

Kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita vilisee, mutta omia tarpeita -etenkin kun ne liittyvät jonkin muuttamiseen - on vaikea asettua kuulemaan. 

Edellisessä blogipostauksessa kerroin Toivopajan muutoksesta, joka oli ollut mielessä jo pidempään ja kytemässä konkreettisesti kesästä 2023. Ihmiset ovat temperamentiltaan ja nopeudeltaan erilaisia ja kuulun mielestäni varsin nopeiden joukkoon. Silti olen joutunut myöntämään, että muutosten ”ajatuksesta toteutukseen” - sykli on noin kolme - neljä vuotta. Kuulostaa itselleni pitkältä ajalta, mutta väitän, ettei siinä ole juurikaan turhaa ilmaa.

Prosessissa pisin vaihe on varmasti se, kun tulee tietoiseksi omista tunteistaan ja ajatuksistaan ja suostuu ottamaan ne vakavasti. Usein elämässä on ristiriitaisuuksia, jotka jarruttavat - tai omia uskomuksia, joiden vuoksi koettaa ohittaa tuntemukset. Mutta jos tarpeet ovat aitoja, ne tulevat kuin juna ja jos emme kuuntele sisäistä ääntä, ne tulevat kehon viesteinä yhä voimakkaampina.

En muista, mitkä olivat ensimmäisiä ajatuksia, mutta tunnetasolla muistikuviin piirtyy pieni levottomuus, jonka aistii sekä henkisenä että fyysisenä: ”Tätäkö työ nyt sitten on (loppuun saakka)?”. Järjellä ajatellen kaikki oli hyvin silloin ja on yhä. On vaikeaa keskittyä ja olla paikallaan, koko ajan on vähän kiire jonnekin. Koen kuitenkin mielekkyyttä työssäni ja pystyn vaikuttamaan olosuhteisiin, työaikoihin ja -määrään (olen yrittäjä). Silti pieni kutkutus siitä, että ”jotain tarvitsisi lisää/olla toisin” alkoi tuntua sisällä. Olen kokenut työssäni istuvani itsessäni eli työidentiteettini on riittävän mutkaton. Ja silti harmaan sävyjä alkoi kiivetä arkeen. Tunne siitä, että haluaisin käyttää erilaisia taitoja työssä, alkoi muodostua sanoiksi. Myös työn ulkopuolelta nousi tarpeita: halu olla enemmän läsnä lapsille silloin, kun he läsnäoloa kaipaavat ja mahdollisuus viettää ja touhuta mökillä aikaa lähes puolet vuodesta eli vielä joustavammat työajat.

Moni tunnistaa muutostarpeen mielekkyyden häviämisestä. Silloin on usein kyse siitä, ettei voi toimia arvojensa mukaisesti. Väliaikaisesti se voi onnistua, mutta pidempään kestäessään, ihminen alkaa suojata ydintään ja erkaantuu henkisesti kauemmas asiasta tai ihmisestä, joka ristiriitaa aiheuttaa. Nykyään ahdistuneisuus liittyy usein muutostarpeeseen, jota ei ole voinut toteuttaa.

Nuorilla on jo yläkoulussa ja toisella asteella ahdistuneisuutta, joka saattaa kummuta liian isoista vaatimuksista liian heikolla tuella ja näkymästä, että tätä kestää vielä kolme vuotta tai jopa enemmän. Vähemmästäkin ahdistuu, eikä oikein voi kuin selvitä. Romahdus ei tule hetkessä, vaan hiljalleen hiipien. Masennukseen voi olla monta syytä, mutta ainakin ristiriidan ja ahdistavan tilanteen kestäessä ja toivottomuuden syventyessä, ihminen masentuu.

Olen nykyään antanut asiakkaille toisinaan vinkiksi tehdä parisuhdesopimuksia, joissa tietyin, suunnitelluin ja sovituin väliajoin istutaan alas tsekkaamaan, missä mennään ja mitä kumpikin tarvitsee ja toivoo. Näin muutostarpeiden puheeksi ottamisen kynnys ei nouse turhan korkeaksi, vaan ne voidaan käsitellä paremmin ns. asioina.

Työelämässä on ollut tapana käydä kehityskeskusteluja (niistä ollaan nykyään montaa mieltä), mikä parhaimmillaan auttaa kuuntelemaan myös omaa sisintään: Olenko tyytyväinen työssäni? Jos en, mitä kaipaan?  Tällaista suunniteltua keskustelua voisi varmaan käydä itsensäkin kanssa. Voisi merkitä kalenteriin neljännesvuosittain tai puolen vuoden välein itselleen tuumintahetken, jossa käy läpi tuntemukset parisuhteeseen, työhön, omaan vointiin, harrastuksiin, ystäviin yms. liittyen. Muutaman kerran täytyy ehkä hieman hakea, miten tätä toteuttaa, mutta sen jälkeen alitajunta jo auttaa ja alkaa valmistautumaan, kun sovittu päivä lähestyä. Näin muutostarpeiden ei tarvitsisi ”huutaa” kehon reaktioiden kautta, vaan niistä voisi tulla tietoiseksi tavalla, joka auttaisi työstämään niitä hallitummin.

Mitä mieltä olet? Voisiko tätä kokeilla?