Ohjaako toimintaa arvottomuus ja sallitun hyvän rajat?

”En ansaitse hyvää, jos en ole tehnyt siihen niska limassa töitä.” ”Ajattelevatko muut, että olen itsekeskeinen ja ylpeä, jos tulee ilmi, että onnistuin?” ”Hyvästä seuraa aina jotain huonoa.” ”Mitä jos muut tajuaa, että mä olenkin huono?”

Todella moni painiskelee syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Järjellä tietää, että voi, ja esimerkiksi oman terveyden vuoksi pitäisi, vähentää työtaakkaa tai ottaa enemmän aikaa itselleen ruuhkavuosien keskellä. Silti huomaa liukuvansa samaan kuin ennenkin eli tekee jälleen hiukan ylitöitä, eikä varaa niitä teatterilippuja (kun ei se ehkä kuitenkaan ole hyvä tai ei oikeastaan voikaan olla pois kotoa).

Voi myös olla, että salille tulee mentyä, koska maksaa kuukausimaksua ja olisi rahan hukkaa olla menemättä, mutta ei tee jotain muuta, mitä haluaisi ja mikä voisi ilahduttaa ja antaa energiaa, koska ”se olisi aivan liikaa”, eikä sellaista koe ansaitsevansa. Se, minkä hyvän sallii itselleen, mittaakin puolison hyväksynnän, yhteiskunnallisten odotusten tai rahan avulla, ei niinkään itsensä.

Mitä sinä et salli itsellesi, koska se on liikaa pyydetty? Mitä asioita pitäisi ensin tulla hoidetuksi tai kenen tai minkä tarpeet vastatuksi, että voisit hyvällä omallatunnolla sallia sen itsellesi? Minkä kautta sinun arvosi mitataan?

Tällaiset alitajuiset uskomukset ja tunnemallit vaikuttavat myös siinä, miten elämäänsä saa tai sen sallii muuttua. Voi olla, että uusi hyvä olisi kovaa vauhtia kehittymässä, mutta sitten tuleekin jotain väliin ja kehitys tyssää siihen. Joskus mutkat ovat osa prosessia ja auttavat paremmin saamaan sen, mitä toivoo, mutta aika usein ne jollakin tavoin aiheuttaa itselleen: hyvälle on katto, jonka yli ei koe voivansa mennä.

Mitä jos olisitkin niin arvokas, että hyvälle ei olisi rajoja? Olisiko se pelottavaa? Miksi?

Ja toisaalta, mikä järki niissä rajoissa on? Palvelevatko ne enää (yleensä ne ovat alunperin syntyneet syystä)? Hyvän elämän esteet ovat usein kiinni siitä, antaako sen toteutua vai pitääkö itsensä ”ruodussa”.