Pientä hulluutta

Törmäsin kirjakaupassa kirjoja selaillessani kommenttiin (enkä nyt muista, missä kirjassa tämä ajatus oli!), että jos kukaan ei olisi ollut hieman hullu, mikään kehitys ei maailmassa olisi tapahtunut. Pitää uskaltaa ottaa riskin siitä, etteivät muut näe, mitä sinä näet tai usko ideaasi  - vielä. Helpommin sanottu kuin tehty! Jos tekee sitä, mitä sydän eniten tahtoo, on todella haavoittuvainen ja muiden kritiikki ja kyseenalaistaminen pääsevät osumaan suoraan ytimeen.

Oma haavani on ollut ulkopuolisuus, jonka vuoksi olen aina vähän kokenut tippuvani valtavirrasta sivuun. Mutta se on myös tarkoittanut sitä, että olen uskaltanut unelmoida ja tavoitella asioita, joita muut eivät olisi pitäneet mahdollisena. Unelmoin nuorena vaihto-oppilaaksi lähtemisestä, mutta perheen tilanne, eikä myöskään taloustilanne olleet sellaisia, että se oikeasti olisi ollut realistista. Olen luonut elämääni ”näyttelemällä” eli elämällä tilanteita ns. todeksi, koska olen viettänyt paljon aikaa yksin ja se oli tapa pärjätä yksinolemisen kanssa. Osa asioista karsiutui pois, koska ne menettivät merkityksensä kokeiluelämisellä, mutta aika moni asia myös muotoutui osaksi tämän maailman kokemuksiani. Vaihtarivuosi oli tällainen.

Yläasteen luokkakaverini isoveli pääsi Rotary – vaihtariksi ja päätin hakea seuraavana vuonna sitä kautta. Hain, kävin haastattelut yms. ja äiti sai tietää vasta, kun meille soitettiin valinnastani. Rotary – vaihto on stipendiohjelma, mutta kuluja tuli silti. Siinä vaiheessa mummoni tuli hätiin ja auttoi rahallisesti matkalippujen ja joidenkin pakollisten kulujen kanssa. Toki minulle olisi voitu sanoa, että ei onnistu, mutta kynnys oli jo aikamoinen. Jos olisin ”kunnioittanut” realiteetteja, en olisi edes hakenut. Olin siis itsepäinen, itsenäinen ja vähän hullu.

Silti huomaan etenkin vanhemmuuden ja vastuun lisäännyttyä menettäneeni kykyäni unelmoida tai ajatella, että minulle asetetut sosiaaliset ja henkiset rajat ovat vain veteen piirrettyjä viivoja. Olen tietoisempi soveliaisuudesta ja varovaisempi siinä, etten aseta itseäni liikaa ulkopuolisuuden kehälle. Samaan aikaan olen mielestäni oppinut, että aika vähän muut ihmiset minusta mitään kummempaa ajattelevat. Miksi sitten olen tietoisempi rajoista? Ehkä elämässä on enemmän hävittävää? Toisaalta: jos rajat käyvät ahtaaksi, eivätkä palvele ihmisenä kasvua ja oppimista, miksi itse sitten pidän itseni liian pienessä laatikossa?

Tavat tehdä elämästä kiinnostavaa seikkailua ovat eri ikä- ja elämänvaiheissa erilaisia, mutta olen myös huomannut, että se liian pieni laatikko on arjen kiire. Siinä ei ehdi ajatella, ei haaveilla, eikä ideoida. Lapsena ehti paremmin. Mutta en halua eläkeläisenä vasta palata lapsenkaltaiseksi seikkailijaksi, vaan jo nyt!

Olen useamman vuosikymmenen ajatellut, että minun työelämäni punainen lanka (jota toteutan hyvin eri konteksteissa) on ihmisten voimaannuttaminen. Viime viikkoina olen ymmärtänyt, että se oikeasti tarkoittaa ihmisten auttamista elämään mahdollisimman autenttista, omannäköistään elämää. Se ei ole ristiriidassa läheisten hyvinvoinnin tai arjen vastuiden kanssa, vaan tuo siihen muotoa, missä kukin ikään kuin ”istuu itsessään”. Aika usein nimittäin ihminen istuu vähän itsensä vieressä – kartturin tai suunnannäyttäjän paikkaa pitää meille asetettujen odotusten ohjelmisto. Uskon myös vakaasti, että maailma, missä ihmiset istuvat itsessään, on kaunis; iso enemmistö ihmisiä on hyviä, mutta jos suunnannäyttäjän paikalla istuvat vietit, pelot tai ego, tulee turhan paljon kiertoteitä ja matkaväsymystä.

Toivopajan kurssien ja valmennusten kohdalla palaan takaisin hulluihin unelmiini: tavoitteena on vallan kumous: itse kunkin palaaminen suunnannäyttäjän paikalle itsessään. Miltä sinun maailmasi näyttää, jos elämäsi saisi olla juuri sen näköistä kuin autenttinen sinä haluaisi?

Tiina Toivopajalta

P.S. Kuva on Canvansta (An Ka), osa isommasta kuvasta, joka jaettu instaan.