Takaisin omalle polulle

Elämä on sillä tavoin jännä, että aivan pienenä lapsena on nähtävissä kiinnostuksen kohteita ja piirteitä, jotka säilyvät jossakin muodossa hautaan saakka. Useimmiten kontakti niihin katoaa tai ainakin jää katveeseen vuosien varrella. Lapseen vaikuttavat perheen, päivähoidon ja koulun antamat syötteet hänestä ja siitä, mikä on hyväksyttävää. Teiniin vaikuttavat kaverit ja yhteiskunnan odotukset. Aikuiseen oma sisäinen käsitys itsestä ja vastuut edellisten lisäksi. 

Kaikkea ei myöskään voi tehdä aina ja koko ajan. Se, että jokin harrastus ei ole viikottain tai edes vuosittain mukana, ei tarkoita, ettei se olisi mielessä. Tai ettei se olisi tärkeä. Monelle aiheuttaa ahdistusta ja stressiä se, että "pitäisi" pystyä tekemään ties mitä säännöllisesti (aika kapealla aikajänteellä). Mitäs jos katsookin vaikka viiden vuoden sykleissä elämäänsä ja tarkastelee sen kautta, mitkä asiat ovat olleet priorisoituina? Saisiko siitä toisenlaisen kuvan itsestään ja tekemisestään?

Toki joskus kaikkein tärkeimpiä asioita lykkää ja antaa arjen tulla niiden päälle kerta toisensa jälkeen. Kyse voi silloin olla epäonnistumisen pelosta tai siitä, että omat tarpeet ja oma itse on tärkeysjärjestyksessä pohjalla, mikä näkyy muiden ihmisten ja vaikka työn menemisestä aina itseä aidoimmin innoittavien ja energisoivien asioiden edelle. 

Jos tuota kestää liian kauan, sisin alkaa kehon kautta ilmaista - ensin kuiskien ja lopulta huutaen - epätasapainosta. Itselläni on muistikuva siitä, että olen jo tanssi- ja liiketerapiaa opiskellessa sanonut, etten pysty tekemään istumatyötä, keho ei kestä. Kehollisuus ja keho-mieli -yhteys ovat aina olleet "mun juttu", josta innostun yhä uudelleen. Luulen, että kaikki, mitä on vuosien varrella tapahtunut ja mitä olen oppinut, on ollut tarpeen, mutta keho on ilmaissut jo pidempään, että istumis- ja pääkeskeinen työ ei ole se, mikä sopii minulle. Ja että siitä omasta, aidoimmasta, jutusta puuttuu osa. Olen tehnyt paluuta kehollisempaan muun muassa Toivopajan kurssien kautta, jotta aikaa jäisi enemmän liikkumiseen. Mutta mieli-keho - yhteys pitääkin ottaa osaksi myös tätä. 

Toivopajan palveluihin ja niiden ryhmittelyyn tulee muutoksia ja toivon, että Toivopaja  tarjoaa (ehkä yhteistyökuvioillakin) kehotyöskentelyyn myös välineitä. Luulen, että paluu takaisin omalle polulle on muillekin paluuta kehoyhteyteen. Tai toisenlaiseen lähestymistapaan. Minusta keho ei ole alisteinen mielelle/egolle, vaan tasavertainen kumppani. Kaikkein vähiten se on vihollinen. Helpommin sanottu kuin toteutettu. Olemme vuosisatoja uskoneet tähän järjen ylivaltaan ja tietotekniikan kehitys on tainnut sitä myös vahvistaa. 

Omalla kohdallani konkreettinen paluu keholliseen tekemiseen on paluuta melkein kahden vuosikymmenen taakse. Se ei ole uusi juttu, vaan nimenomaan sieltä lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu, jonka arki jätti katveeseen. Muutospolkua tämäkin.