Keho ja mieli

Olen pienestä lähtien kamppaillut kehoni kanssa, kuten todella moni muukin. Kehon kautta olemme yhteydessä ulkomaailmaan ja koemme sen avulla tunteet, joita ajatuksista ja tilanteista nousee. Mieli voi piiloutua, mutta keho harvemmin voi, jolloin se on myös suojattomampi ja turvattomampi maailman myrskyissä. 

Toisaalta joillekin ihmisistä keho edustaa sitä osaa, josta he ovat saaneet kehuja ja positiivisen hallinnan tunteen. Heillä saattaa olla kokemus, että kritiikki kohdistuu heidän persoonaansa ja siihen, mitä he sisäisesti ovat. 

Osa tuntee, että keho tekee sisäisen viallisuuden näkyväksi, jolloin mieli, eikä keho, saa positiivista vastinetta. Kehon viisaus ja keinot pitää meidät hengissä (se on sen tehtävä), ovat moninaiset, mutta ei sekään pysty ihmeisiin, jos sille ei anneta mahdollisuutta toteuttaa tehtäväänsä.

Kehon ja mielen erkaantuminen on alkanut vuosituhansia sitten: jo muinaisessa Kreikassa kiisteltiin sielun, mielen ja ruumiin olemuksista. Mm. Platon erotti järjen kehosta (järkeä ei voi selittää kehon kautta). Dualistinen ajattelu on kulkenut aikakausissa mukana, mutta kuvaava rajanveto tunnetaan Descartesin rationalismissa: "Ajattelen, siis olen!" Vähän myöhemmin valistuksen ajalla sinetöitiin järjen ja tieteen ylivoimaisuus suhteessa kokemuksellisuuteen ja tunteisiin. Järki yhdistyi mieleen ja tunteet kehoon, joka haluttiin asettaa alisteiseen asemaan suhteessa järkeen/mieleen. Sillä tiellä olemme. 

Mielenkiintoisesti (ja vähemmän hassusti) samalla miehet ja miehisyys on yhdistetty järkeen ja naiseus tunteisiin. Tuon myötä on voitu perustella, etteivät naiset ole samanarvoisia kuin miehet tai kykeneviä johtamaan yms. Silti järki on lopulta aika kapea väline (järkipäätöksienkin taustalla on usein "tunne siitä, että tämä on oikein"). Tieteellä on ehdottomasti paikkansa, mutta mikään yksi osa-alue ei ole voittamaton tai parempi kuin toinen.

Pelkillä tunteillakaan kun ei päästä pitkälle: ne tuppaavat nimittäin elämään hetkessä ja vaihtumaan. Kehon viestit esimerkiksi kivun muodossa ovat harvoin "vain hetkiä", vaan niiden taustalla on pitkällisiä prosesseja. Hetkittäiset tunteet voivat myös olla reaktioita vaikkapa kokouksen ilmapiiriin, jossa aistii uusia, pinnan alla kuplivia tai jopa salattuja asioita. Viestinnästä murto-osa on sanallista, loput hoituu kehon kautta. Viestintä toimii sekä ulkopuolelle itsestä että sisälle päin. Kumpikin suunta on elintärkeä. 

Ilman kehoa, ihminen ei ole tässä maailmassa, ei elä tätä elämää. Jos elämä on tuntunut raskaalta, syyttääkö siitä kehoaan, joka sen tuntemisen taakan kantaa? Helpottuuko olo, jos kehoa syyllistää? Entä miten se voisi olla ratkaisu siihen oloon? 

Uupunut ei jaksa liikkua, eikä pienituloinen pysty aina valitsemaan terveellistä ruokaa (usein kalliimpaa). Mutta miten olo muuttuu, jos suhdettaan kehoon muuttaa? Tai sen kokemiin tunteisiin? Mikä toisi keveyttä elämään, joka ei olosuhteiltaan ole kevyttä? Mitä vanhaa kantaa mukanaan, josta voisi luopua mielessään? Tunnekuorma kuormittaa kehoakin. 

Mutta sitä kuormittaa myös se, että sen viestejä ei kuulla. Palaan toistuvasti (karkaan siitä myös pois toistuvasti) ideaan itseään kuuntelevasta liikkeestä. Tykkään joogasta, mutta siinä häiritsee usein se, että en pysty noudattamaan kehoni antamia impulsseja liikkeistä, joihin keho haluaisi tarttua. Keho ei vie minua niveliä, lihaksia tai luita rikkoviin asentoihin ja rajuihin spurtteihin, vaan sellaisiin pieniin heijauksiin, kiertoihin, suuntiin, joissa veri ja nesteet pääsevät ravitsemaan katveessa olleita lihaksia ja hengitys syvenee. Keho ei myöskään ole laiska (kuten rationalismin ja valistuksen ajattelu väittää), vaan se haluaa myös voimistua. Keho on rohkea, mieli on se, joka alkaa pelätä asennoissa, joissa se ei ole ollut. Keho tietää rajansa ja osaa etsiä sopivat painopisteet, jos sille antaa siihen mahdollisuuden. Ja jos se saa ensin avata liikkuvuuden lukot. 

Ei kehokaan yksin omista viisautta, kuten ei järkikään. Totuus (viisaus) on siellä välissä, sydämessä. 

Tiina Toivopajalta